Ikävä pois Joulusta.

Läpi kiireen ja väsymyksen, minä tieni kuljen

Nyt kaipaan viereesi, peiton alle kylkeesi

Tahdon syliisi, käpertyä kotiini

Olen väsyneenä maailmassa, hukassa

Tahdon tuoksuun tuttuun, lumottuun

Mutta olen kaukana, paikasta omasta

Yksinäisyys peiton alla.

Kun elämä potkii päähän, ei jaksa nousta ylös sängystä

Sitä makaa vaan kuolleena peiton alla, ja tuijottaa kattoa

Katossa näkee ihmisten kasvot, joita ei enää ole

Elämässä ei ole enää ketään, kaikki on poissa

Kun sulkee silmät ja sattumalta eksyy unen rajamaille,

kuulee niiden ihmisten äänet, luulee tuntevansa ne ihmiset taas

Ei se ole oikeasti unta, pelkkää kuvitelmaa,

nopeasti herää takaisin todellisuuteen, jossa on taas yksinäistä

riko lupauksia

turha luvata, ettei mua satu enää 

kun et tiedä mikä mua satuttaa

mä annan sun rikkoa mun rikotun sydämen aina uudestaan

koska kaikki on hyvin

 hyvät hetket antaa niin paljon, että unohdan huonot

koska olen onnellinen, en jaksa miettiä

ja aina kun ahdistaa, tiedän, että hän on tulossa takaisin

näetkö samat tähdet?

jos edes päivän saisin tuntea sinut, tietää kuinka suojelisit minua ja nähdä millainen olet, vaikka en näe sinua koskaan, tiedän silti että olisit ihanin ja tärkein mitä minulla voisi olla, mutta ei ole

JULMA TYHMÄ ELÄMÄ

haluaisin viettää edes yhden päivän kanssasi ja ottaa mallia sinusta, olisit minulle juuri se, mitä aina toivoin, olisit minulle juuri se, mitä koko ikäni tarvitsin

nytkin haluaisin istua tyhjässä kodissani sinun kanssasi, ja katsella parvekkeelta tähtiä, mutta katson tähtiä yksin, enkä voi edes soittaa sinulle ja itkeä, että haluaisin sinun olevan täällä

En tahdo ketään.

ja vaikka maailma tarjoaa paljon, 

on vain yksi kenet todella tahdon

En halua mitään.

Maailmalla on joskus liian paljon tarjota, muttei kuitenkaan sitä mitä haluaa,

vaikka en minä ainakaan edes tiedä mitä haluan

Rakkauskirje ystävälle

Mä olen ottanu mun oman aikani ja miettiny, mut se ei riitä. Se miettiminen ei ole tuottanut tulosta. 

Haluun vaan palata menneisyyteen, tavata sen ihmisen, joka pelasti mut kauan aikaa sitten. Sen, joka kesti mun jokaikisen huono päivän ja sen, joka pyyhki mun kyyneleitä ja silitti mun päätä, kun mä en saanut unta. Haluun nauraa ja nauttia kevään ensimmäisistä auringonsäteistä sen ihmisen kanssa, juuri sen, johon tutustuin. Se ihminen hukkui. Mä olen koittanut huutaa, jotta se kuulis. Mä olen koittanut valita kävelyreitit, jotta se tulis vastaan. Se ei kuule, eikä se kävele vastaan. Mä tyhmä en edes tiedä, kaipaako se mua. Mä kaipaan sitä, juuri sitä ihmistä sieltä menneisyydestä. Sitä, joka otti mua kädestä, kun mua pelotti, ja lupasi ettei ikinä mene pois.

Mä työnsin sen liian monesti pois, mä olin tyhmä. Mä en uskonut, että kukaan voi olla mun lähellä. Enkä mä myöskään uskonut, että kukaan pelastaa mua. Tai uskoin, sen mä uskoin, mutta en sitä, ettei se tekisi niinkuin muutkin, lähtisi pois. Siksi mä sen lähetin pois, siksi, ettei se lähtis pois. Mä olin tyhmä. Mä en luota kehenkään. Mä rakastan niin montaa, mutta kukaan ei saa olla liian lähellä. Mutta mä rakastan sitä ihmistä, se pelasti mut, ja mä haluan, että se olisi lähellä. Mä vihaan itseäni, miksi mä olen tehnyt niin. Miksen mä anna kenellekkään edes mahdollisuutta pysyä mun luona? Koska mua pelottaa. Mua pelottaa kaikki.

Mä pelkään olla yksin. Mä totuin, etten koskaan ole. Mä totuin käteen, joka piti kiinni. Mä pelkään pimeää. Yksin se pimeä on vielä pimeämpi. Mä en tykkää nukkua yksin. Mä en halua olla yksin. Tykkään olla yksin kyllä, mutta mä olen yksinäinen. Ihan vaan siksi, että mä totuin, että mulla on joku. Se joku, mitä ei ole.

Mä haluaisin käyttäytyä nätimmin, olla mukavampi. Mä haluaisin oppia ymmärtämään sitä ihmistä. Mä haluisin kuunnella sitä, niinkun se kuunteli mua. Mä haluisin pitää sitä huonoina päivinä kädestä, niinkun se piti mua. Mä haluisin, että asiat ois niinkun ennen, koska mä olen melkein terve. Mä olen ollut sairas ja typerä. Olen ollut inhottava ja käyttäytynyt väärin. Ja voin syyttää itseäni pelkästään. Mä haluisin pyytää anteeksi ja kiittää.

Mä haluan löytää sen ihmisen takaisin, että mun ei tarvi itkeä enää.

oon voittamaton, enkä rikkoudu

joo mä myönnän, et oon pikkasen päästäni sekasin

mut ei se mua haittaa, vaikka omahan on vikani

hyvin sä oot kestäny ja mä lupaan yrittää

tapojani tässä parantaa, mutten aio hyvittää

mun eilisen tekoja, tai muuttua

mut oot joskus antanu mun suuttua

joten elä kitise, asiat on nyt hyvin

mua ei voita mikään, tai siihen mä pyrin

Mä aion rakastaa sua.

Mä yritän olla huomaamatta, että sä rakastaisit mua

Mä yritän, koska mä en pääse eilisestä irti

Mut usko pois, jonain päivänä, rakastan sua

Mä tuun rakastaan enemmän kun eilistä

Mä lupaan.

Etkö menetä

Sanoin, etten enää ikinä tahdo menettää, 

en tahdokkaan, mutta se on ainoa vaihtoehto

Sinä lupasit, etten menettäisi,

mutta olen menettänyt jo aikoja ennen sitä

Tavataan illalla rannassa.

Hyvää syntymäpäivää ystävä, sinne kauas jonnekin

Tiedän kuitenkin, että kuulet minut, luet minua aina

Hymyilethän vielä, laitathan tukkasi kauniiksi tänäänkin

Pilvien päällä on sun turvapaikka, josta näet nuotion

Vieläkin sinut muistaessani, kyyneleitä valuu silmäkulmista

Näen sinua unissani, kuvittelen huomaavani sinut päivisinkin

Tänä iltana vilkutamme ystävillesi, vilkutamme myös sinulle

He lähtevät myös pois, muttei niin kauas kuin sinä

Kuitenkin, olet aina yhtä lähellä, kuin muut

Ripsiväri väärässä paikassa.

Milloin viimeksi pesin ripsivärit silmistä? En muista, kun ne on aina poskilla.

Pari lohduttavaa sanaa häneltä, ei silti korvaa puutttuvia lauseita

Hyvät neuvot ystävältä sain jaksamaan vielä uskoa,

että jonakin iltana pesen meikkini silmistä, jonakin iltana, ei tarvitse itkeä.

Oletko siellä?

Kun mun usko horjuu, mä vaivun pohjalle
Ja joka päivä syvemmälle, eikä sieltä pääse pois
Ehkä turhaan pelkään kaikkea pahaa,
mutta tarvin tekoja todistamaan, etten ole yksin
Mutta entä jos olenkin yksin?

Aurinko valaiset kaukaa.

Aurinko sinä, toit valoa mun elämään taas
Se on vaikeempaa kun uskoiskaan,
et se ei ollu se tunne, vaan sinä
joka opetti mua hymyileen ja että minä
saan olla itsekäs ja paskamainen,
jopa hetkessä elävä ja iloinen

En aatellu muuta kuin opettaa sua,
et elämä ei oo helppoo ja kuinka kuunnella mua
Se oli kuitenkin siitä kii,
etten osannu elää elämää simppelii
Sä aurinko oot kultaakin kalliimpi,
vaikka annat uskoo turhiinki unelmii

Sun valon täytyy valaista mun tie
Tuu tänne ja loppuun tää elämä vie
Jos sä sammut mä tarvin hoitoa ja nopeaan
mut kukaan ei pystyis silti mua parantaan
Sun valo on mun voima ja se mua ohjaa
mut ehkä ilman sitä tunnetta et olis oikeaa

Vielä kuitenkaan en luovu

Riitoja riitojen perään, ehkä seuraavan jälkeen mä herään
Jos vielä kerran viimeisen jäljessä, olen taas sinun vierellä
En ole niin heikko kuitenkaan, että lähtisin elämääni muuttamaan
En ole vahvakaan tarpeeksi, jotta sanoisin hyvästi
Hetken vielä annan sun olla pyyhkimässä kyyneleitä mun kasvoilta
Ehkä joskus se olet sinä, joka vuotaa mun silmistä kyyneleinä

olet auringonvaloa

olen kulkenut läpi tuhansien kyynelten ja takana on monta riitaa

onnellisuuden tunne, kun saan ottaa kiinni kädestä,

maata sylissä, kunnes kiukuttaa

keitän aamukahvit ja kannan ne vuoteeseen,

kantaisin ihan mitä vaan sinulle

aurinko lämmittää nahkasohvaa parvekkeella,

valo avaa unisia silmäni

en aio kertoa kellekään onnestani, se on minun,

minulle se oikea onni

en seuraa tuttuja polkuja, vaan etsyn metsään

en tarvitse karttaa

enkä tunne menettäneeni mitään, kun opin,

ettei aina tarvi uskoa rakkauteen

yksi kaksi kolme

Rakkauslauluja ja rakastuneita ihmisiä

Minä vain huudan, tahtoisin juosta

Tahtoisin itkeä sinulle silmät päästäni,

Ja toistaa sata kertaa ne kolme sanaa

Aamuttomuus

Kun aurinko herättää meidät aikaisin ja makaan vierelläsi,

hymyilen ja tiedän, miksi halusin sen kaiken takaisin

Keitän aamukahvia ja herätän  sinut vaaleanpunaisten lakanoiden alta

nauran, sillä olet uninen ja suloinen

Kun poltamme sementtihelvettiparvekkeellani tupakkaa,

istun ja tuijotan ohi kulkevia autoja

Silloin kiroan itseni, koska olen taas siinä samassa paskassa

Kuusikymmentä kertaa

Kuusikymmentä päivää on sattunut,
tänään sattuu eniten
Kuusikymmentä päivää kyyneleitä,
tänään niitäkin eniten
Kuusikymmentä päivää olen välittänyt,
tänään välitän eniten
Kuusikymmentä yötä olen elänyt,
tänään elän vähiten

Oikeastaan se johtuu sinusta.

Pelkään menettämistä liikaa, itseasiassa enemmänkin

Oikeastaan eniten

En uskalla tarrautua kehenkään, vaikka kuitenkin tarraudun

Oikeastaan aina

Pelkään herätä yksin, pelkään nukahtaa yksin

Oikeastaan kaikkea

En toivo, että näen sinun lähtevän, tai että kuulen sen

Oikeastaan, ettet lähde

Ajattelen sinua päivisin, näen sinusta unia öisin

Oikeastaan sinua

Uskon, että sinä nukahdat viereeni ja heräät vierestäni

Oikeastaan sinun olevan vieressäni

Tarvitsen sinua kun olen iloinen, ja varsinkin kun olen surullinen

Oikeastaan sinua 

Tiedän, että olet siinä, juuri sillä tavalla millä olet

Oikeastaan se on oikea tapa

kuolenko ahdistukseen vai ikävään?

Huoneeni on jääkylmä, tärisen peiton alla,

pakoilen ahdistusta

Otan lääkkeet kun herään, se helpottaa,

mutta se ahdistaa

Kukaan ei odota minua viereensä tänäkään yönä,

nallekin hymyilee hyllyllä

Yksikään ei ymmärrä ahdistuksen määrää,

nyt kun sinäkään et ole täällä

Sinä nukut tyytyväisenä kaukana, 

minun tekisi mieli soittaa

En tahdo herättää sinua, enkä aio,

vaikka kuulisinkin silloin äänesi

Ehkä huomenna helpottaa, tai ylihuomenna,

ehkä jonain päivänä

Nyt ei kuitenkaan ole hyvä olla,

odotan tänään sinua

Onnllista onnettomuutta.

On helppoo olla onnellinen? Onko?
On, siltä mustakin tuntuu, ei siihen tarvitse kun sen turvan ja sen välittävän halauksen, tai kaipaavan puhelun
Miksei silti ole helposti onnellinen?
Jos onneen tarvii vain kaiken mistä puhuu, se on siinä, muttei silti ole onnellinen, missä on vika?
Mitä jossei tunne oloaan onnelliseksi, vaikka haluaisi?

On ahdistunut, pettynyt ja etsii etsimällä virheitä tuhotakseen syitä onnellisuuteen, mutta hauaisi olla onnellinen.
Onko se reilua? Ja kun toivoo sitä onnea myös kaikille niille, jotka tukevat ja turvaavat omaa onnea, halaa välittävästi ja soittaa kaipaavasti, mutta kun hekään ei ole onnellisia. Miksi ei?
Ei sitä voi olla onnellinen, jos turvassa ei ole onnellista, halaus ei tuo onnea, tai puhelusta ei tule onnelliseksi.
Enkä puhu siitä, että pitäisi hylätä ne onnettomat halaukset ja puhelut, vaan siitä, että voi kun hekin olisivat onnellisia. Onnellisuus on liian hankalaa ja vaikeaa, onko se jopa mahdotonta?

Anna minun iloni jatkua.

Kun hymyilen vuosien jälkeen, niin kuin ennen, tuntuu väärältä olla niin onnellinen

Tuntuu kummalliselta ja hassulta, kun joku tuo sisälleni valon ja kauneuden

Pitää unohtaa pelkonsa ja laittaa siivet selkään, turha pelätä, jos on syytä lentää

Tartut käteeni yöllä, joten saan unta ilman mörköjä sängyn alta, enkä pelkää mitään

Tartu käteeni päivällä, jotta voin hymyillä ilman pelkoa ja kipua, anna minun olla ihminen

Anna minun hengittää kanssasi ilmaa ja hymyillä vierelläsi, tahdon olla samanlainen